Viimeiset hetket Intiassa

3.4.2001 Mumbai airport

Ennen Artun lähtöä Kävimme vielä geokätköilemässä. Menimme veneretkelle läheiselle Grandin saarelle. Meitä oli yhteensä 7, viisi vierasta hotellistamme, yövartijamme Limbu, sekä veneen kuljettaja. Vene oli melko pieni moottorivene jossa oli tuolit kuudelle. 12 km matka saarelle kesti noin tunnin. Mennessä oli vasta-aallokko ja vene hakkasi jonkun verran, ja etupenkkiläiset kastuivat aika hyvin. Onneksi Intia kuivaa nopeasti, minkä kastelee. Ainakin silloin kun ei ole monsuuniaika.
Pääsimme saarelle. Ensin menimme suojaiseen lahteen saaren eteläpuolella. Täällä aallot kuitenkin olivat niin isot ettei saarelle nousu tullut kysymykseenkään. Myös rinne oli niin jyrkkä, ettei sitä olisi ilman apuvälineitä voinut nousta. Meille ehdotettiin snorkkelointia täällä, mutta vesi oli melko sameaa, eikä merenkäyntikään innostanut ketään.
Sen jälkeen lähdimme kiertämään saarta, tai oikeastaan saaria. Kahden saaren välillä oli kivikko. Myös saarten ympärillä oli paljon kiviä. Merenkäynti oli kovaa, ja vesi kohisi kovasti. Meren puolelle päästyämme aallot olivat melko isoja, aivan liian suuria pienelle veneellemme. Meinasi välillä ihan pelottaakin. Varsinkin kun venemiehemme pätevyydestä ei ollut mitään tietoa. Täällähän pätevyydeksi riittää se että on vene.
Toisella puolella saarta oli suojaisempi kohta, jossa menimme rantaan. Ranta oli täynnä meren tuomaa roskaa. Rannalla oli myös iso betonilaituri, josta osa oli romahtanut mereen. Taitaa olla monsuunikauden myrskyt tehneet tehtävänsä. Tännekin meitä yritettiin innostaa pysähtymään, mutta likainen pieni ranta ei kiinnostanut. Tässä vaiheessa luulimme, ettemme pääsisi linkaan itärannalle, jossa haikailemamme geokätkö on.

Nyt loppuu lentokentän tarjoama ilmainen nettiyhteys. Sen sai vain kahdeksi tunniksi. Jatkan heti kun pystyn.

Goan auringon alla

20.4.2011 Palolem Beach, Goa, Intia

Niinan perheen lähdettyä takaisin Suomeen muutimme Niinan kanssa läheiselle Agondan rannalle. Agonda on rauhallisempi kuin Palolem. Hotelleita ja ravintoloita on sielläkin koko rannan pituudelta mutta toiminta on jotenkin pienimuotoisempaa kuin kansoitetussa Palolemissa. Löysimme mukavan hotellin/ravintolan, My Friend Placen, jonne muutimme. Ensimmäisen yön jouduimme jakamaan ahtaan mökin mutta sitten tuli enemmän tilaa ja sain itselleni oman mökin. Sesongin ajaksi kasattava vanerimökki maksoi n. 4 € / yö. TRäällä tutustuimme tanskalaiseen Doreteen ja ruotsalaiseen Annmarieen, joiden kanssa ystävystyimme ja vietimme aikaa. Täällä vaikutti myös englantilainen Chris, entinen pankkipomo, joka asuu nykyään puoliksi Goalla ja puoliksi Bangaloressa. Chris ylläpitää Goabuddy sivustoa (http://www.goabuddy.in) jolla hän antaa goan matkailuinformaatiota. Chris myös kehittää my Friend Placen ravintolan toimintaa. Hän järjesti meille mukavia reissuja, menimme porukalla jokiristeilylle Sal joelle, taksimatkan päässä Agondasta. Iltaisin kävimme usein Niinan kanssa läheisessä Jardim-a-mar ravintolassa, jossa oli ilmainen Wifi asiakkaille.
Vietin Agondassa viikon, jonka jälkeen minun piti lähteä tuttuun Utordaan, koska ystäväni Arttu Suomesta saapui Goalle. Chris lähti tyttöjen kanssa skoottereilla vuoristoreissulle, jonka missaaminen harmitti minua kovasti. Chris tosin lupasi antaa minulle ajo-ohjeet reitille. Yhtenä poäivänä ajoimme Mariannin kanssa moottoripyörillä läheiseen Anshin luonnonpuistoon. Puiston sisälle emme poikenneet, mutta tiet olivat hienot.

Arttu saapui Goan lentoasemalle, jossa olin Warnerin kanssa vastassa. Ennen kotimatkaa kävimme pikaisesti Vasco da Gaman kaupungissa jossa Warner hoiteli asioita. Paluumatkalla ajoimme vahingossa vauhdilla hidastustöyssyyn, jotka tunnetaan täällä nimellä 'sleeping policeman'. Ehkä kannattaisi tämän jälkeen tarkistaa pyörän kulmat, mutta ei taida olla täällä tapana.

Olimme päivän Utordassa, jonka jälkeen lähdimme Bagaan, sillä Arttu halusi hieman vilkkaampaa elämää kuin Utordan rauhallisen hiljainen 'Sosegad'. Bagan rannalla oli kymmeniä ravintoloita, mutta valitettavasti useimmissa soi sietämätön, kovaääninen, venäläinen pop. Pohjois-Goan massaturismirannat tuntuvat nykyään olevan venäläisturistien dominoimat. Bongasimme tosin myös yhden suomalaisen ruokalistan lihapullineen, emme maistaneet.

Hienoa Bagassa oli asuntomme. Löysimme ison asunnon, läheltä rantaa, toisesta kerroksesta. Asunnossa oli koko loman ajan himoitsemani luksuslaite, jääkaappi. Täytimme sen heti lähikaupasta Bacardi Breezer pulloilla. Meillä oli myös parveke. Sen sijan emme löytäneet Bagasta ravintolaa jossa olisi toimiva Wifi. Yhdessä hienommassa ja kalliimmassa ravintolassa piti olla, mutta emme saaneet yhteyttä toimimaan. Nettitikkukin jäi Niinalle, joka jäi vielä Agondaan.

Lauantaina  otimme taksin ja ajoimme Night marketiin, jossa meidän piti vielä tavata Niina, joka oli pian palaamassa Suomeen, sekä muut ystäväni Agondasta. Valitettavasti tiemme eivät kohdanneet, vaan näimme ainoastaan loputtomasti venäläisiä. Myöhemmin kävimme vielä Vagator beachillä, jossa kaunis rantakauppias lupasi mennä kanssani naimisiin seuraavassa elämässä. Täytyykö kääntyä hinduksi ja alkaa uskoa jälleensyntymään?

Bagan jälkeen lähdimme etelään, minulle jo tuttuun Palolemiin. Meillä ei ollut tietoa majoituksesta, mutta päätimme ettemme halua coco-huttiin, vaan haluamme mielummin asunnon. Yhtä kallista betonibunkkeria kävimme katsomassa, mutta jatkoimme matkaa. Tiellä hihaamme tuli nykimään kaveri, jolla oli omien sanojansa mukaa talo vuokrattavana. Lähdimme mukaan, ja talo siellä olikin. Aivan Bagan keskustassa, pienen ravintolan takapihalla, kahden makuuhuoneen, olohuoneen, keittiön ja kylppärin talo, noin 15 € hintaan. Otimme talon koko viikoksi. Myöhemmin huomasimme että omistaja oli ilmeisesti jo sesongin hiipuessa muuttanut itse taloon asumaan, mutta muutti altamme pois. Vuokraraha on niin iso summa täällä että vielä kestää yhden viikon savotan rahan takia. Me taas olimme tyytyväisiä, kummallekin oma huone, ja rauhallinen sijainti kylän keskellä, lähellä rantaa. Minusta tuntuu että tänne palaan vielä uudestaan.

Palolemissa olemme viettäneet rauhallista elämää, päiviä rannalla, lepoahetkiä talossamme ja iltaisin Palolem-Beach-EResortin Wifin ääressä (jossa nytkin kirjoitan tätä). Vuokrasimme moottoripyörät neljäksi päiväksi. Ajoimme ensin rantatietä Betulin kylään, Sal joen suistoon, pitkin mukavaa, hiljaisempaa rantatietä.
Seuraavaksi ajoimme itään, vuorille. Chris oli tehnyt minulle kartan jonka mukaan suunnistimme hienoa tietä vuorisolan yli. Solasta laskeuduttuamme oli Chrisin suosittelema ravintola, johon poikkesimme. Lounasta saimme odottaa kauan mutta odotellessa meitä viihdyttivät paikalliset äijät, jotka olivat baarissa ottamassa puolenpäivän kännejä festivaalia odotellessaan. He esittelivät meille kaikki maustekasvit ja hedelmät joita paikalla kasvoi. Yksi nuorempi kaveri kiipesi (onneksi selvinpäin) kookospalmuun hakemaan meille pähkinöitä. Pari kaveria katosi metsään, hakemaan hedelmiä/marjoja, joiden laji ei meille selvinnyt. Olivat kyllä aivan syötäviä mutta paljon siemeniä jäi hampaankoloon. Lopulta saimme lounasta, varmaan kaikki paikalliset herkut, kanoineen ja kaloineen. Mukaan vietäväksi sain vielä pullon isännän itse tiputtamaa pontikkaa. Koko lysti maksoi pari euroa. Toki jätimme kunnon tipin, myös avuliaille oppaillemme. Yksi kavereista oli hieman enemmän päissään ja esitti meille välillä lauluja mutta välillä sävy kävi vähän synkemmäksi, eikä isäntä kääntänyt meille mitä hän sanoi. Kaikki muut isännän lisäksi puhuivat ainoastaan paikallista konkanin kieltä. Onneksi hänen ystävänsä lähtivät saattamaan häntä, ensiksi puoliväkisin, kotiin lepäämään.
Seuraavana päivänä lähdimme tuttua rantatietä pitkin Margaoon, ostamaan varaosia ystäväni Matiaksen Enfieldiin. Varaosakauppa oli kioskityyppinen 'reikä seinässä' ja asiakkaat odottivat kadulla. Valitettavasti ostoslistan osista löytyi vain pieni määrä. Minun täytyy löytää vaihtoehtoisia osanumeroita ja käydä kaupassa uudestaan, tai vaihtoehtoisesti löytää isompi ja parempi kauppa, jonka pitäisi olla pääkaupungissa, Panajissa.
Viimeisenä ajopäivänä kävimme Goan eteläisimmällä rannalla, Polemissa. Ranta oli todella rauhallinen eikä turisteja ollut kuin pari. paluumatkalla vastaantuleva kuorma-auto pakotti minut taas ulos tieltä mutta onneksi pyörä pysyi hallinnassa eikä mitään sattunut. Tällaiset tapaukset kyllä hätkähdyttävät ja pelottavat.
Tänä aamuna, viimeisenä päivänä Palolemissa, menimme veneellä delffiniretkelle. Ajoimme läheisen niemen luokse ja siellä delfiiniparvi uiskenteli. Näimme vain välillä nopeasti pinnassa käyviä delfiineitä, ja satunnaisen pyrstönheilautuksen. Paikallam oli viisi venettä, jotka heti delfiineitä nähtyään karauttivat moottorilla paikalle, varmaan stressaavaa delfiineille. Aiemmin Agondassa näin rannalta kaukjana merellä delfiiniparven, joka hyppeli korkealle ilmaan.
Huomenna jatkamme matkaamme takaisin Utordaan, jossa olisi ainakin tarkoitus käydä veneretkellä läheisellä Grandi-saarella hakemassa geokätkö. Minun täytyy myös ennen kotiinlähtöäni parin viikon päästä saada varaosat hankittua ja käydä Panjin immigration toimistossa selvittämässä viisumiasiani.

Palolem

28.2.2011 Palolem, Goa, Intia

Paljon on taas vettä virrannut Gangesissa viime päivityksen jälkeen. Olemme Palolemissa Niinan, Johanin ja Annan kanssa. Asumme 2-kerroksisessa cocohutissa ja nautimme uimarannasta ja auringosta.

Keralassa matkustimme Niinan kanssa kahdestaan. Vietimme pidemmän ajan Varkallassa, joka on turistipaikka hyvässä ja pahassa. Hotellimme, Shiva garden oli mukava ja rento paikka.

Minulla oli käytössäni lähes koko Keralan matkan ajan vanha Royal-Enfield bullet, jonka paikallinen Bulletkerho, Pala Bullets, ystävällisesti järjesti käyttööni. Kiitos tästä kuuluu suuresti Jaimon Thomasille, Englannissa asuvalle keralalaiselle Enfieldharrastajalle.

Teimme yhdessä Niinan kanssa päiväretken moottoripyörällä Bonmudiin, vuoristoon. Matka oli hiukan hankala sillä pyörän kytkin luisti ja jarrut olivat melko huonot. Myöskään takamatkustajalla ei ole kunnon kahvoja, joten Niinalla oli täysi työ pysyä pyörän kyydissa. Matkalla jouduimme totuttuun tapaan kysymään tietä vähän väliä. Kartasta ei paljon apua ollut ja mitään opasteita ei pääteitä lukuunottamatta ole. Keralassa liikenne on ehkä pahinta mihin olen Intiassa törmännyt. Bussit ajavat aivan järjetöntä vauhtia ja terrorisoivat muita tienkäyttäjiä.

Varkallasta lähdimme kohti Goaa eri matkoja. Niina koko matkan junalla ja minä ensin Bulletilla ja sitten bussilla ja lentäen.

Minun piti ajaa Cochin lähellä vuoristossa paikallisten Bulletistien kanssa, mutta tämä ei toteutunutkaan. Päätin silti ajaa Munnariin, yksin, ennen pyörän palautusta. Alkumatka oli hyvää päätietä, jossa oli melko vähän liikennettä. Jossakin kaupungissa eksyin kuitenkin reitiltä ja jouduin kurjalle kapealle pikkutielle jolla oli hirveä liikenne.  Luulin että se oli ainoa tie ja jatkoin sitä. Myöhemmin Munnarista palatessani huomasin että hyvä tie jatkui täälläkin, vähän idempänä kuin käyttämäni tie. Tällä tiellä eräs bussi ohittaessaan minua kiilasi eteen ja suisti minut tieltä. Jarrutin hiekalla ja sain pyörän turvallisesti pysäytettyä ennen edessä olevia puita mutta tilanne oli täpärä ja vastenmielinen. Kun bussi pysähtyi ottamaan matkustajia, pysähdyin ja huusin hänelle ja taisin näyttää nyrkkiäkin. Mielestäni kuitenkin oikeutettu reaktio.

Munnariin meni hieno vuoristotie, mutta alkoi tulla myöhä ja pimeä. Tien varrella ei ollut hotelleja, joten jouduin ajamaan melko pitkään pimeässä ennenkuin pääsin vihdoin hotelliin. Hotellissa olisi ollut myös wlan asiakkaille mutta valitettavasti kukaan henkilökunnasta ei tiennyt salasanaa.

Seuraavana aamuna jatkoin yhä ylöspäin teeviljelmien halki kohti Munnaria. Nyt tie oli hienoa jyrkkää siksakkia. Piti ajaa varovasti sillä jarrut olivat huonot ja myös kytkin kävi yhä pahemmaksi. Itse Munnar ei ollut kovin kiinnostava paikka, pieni kaupunki täynnä hotelleja ja ravintoloita. Käännyin takaisin ja jatkoin Palaan jossa palautin pyörän. En ollut aivan varma pitikö pyörästä maksaa jotakin vai oliko se ilmainen. Pyörä tosiaan olisi ollut ilmainen mutta pakotin lainaajan ottamaan rahaa ainakin varaosiin jotta hän saa kytkimen korjattua. Annoin myös joitakin turhiksi jääneitä varusteita heille.

Palasta jatkoin bussilla Cochiin. Bussia ajoi raivohullu tyyppi joka ohitteli kapealla tiellä täysin muista välittämättä. Yksi moottoripyöräilijä oli todella lähellä ajaa kolarin kanssamme, ilman omaa syytään.

Cochissa vietetyn yön jälkeen lensin Goalle Kingfisher lentoyhtiöllä. Lento lensi ensin Mumbaihin, jossa odotimme koneessa ja väistelimme siivousryhmää joka pikaisesti siivosi koneen. Sitten nousimme taas ja lensimme takaisinpäin Goalle.

Dom Pedrosissa näin taas Niinan sekä muut tutut, Uncle-Bobin, Warnerin, Jessien, Chackie Chanin sekä Peter Panin ja Gilbert-koiran. Seuraavana päivänä Niinan perhe, Jussi ja Anna saapuivat Suomesta. Heidän tulonsa kunniaksi vietimme grillijuhlan. Vietimme Utordassa joitakin päiviä, ja kävimme taksilla Arporassa saturday night marketissa sekä Margaossa ostoksilla.

Sen jälkeen tulimme Palolemiin, jossa olemme viettäneet nyt vajaan viikon. Auringonoton lisäksi olemme geokätköilleet, käyneet mausteviljelmillä, jossa Anna myös ratsasti elefantilla ja pesi sitä joessa, sekä shoppailleet ja chillailleet.
Tällä viikolla Jussi ja Anna lähtevät takaisin Suomeen. Minä sen sijan pidensin täälläoloani ja siirsin paluulentoni huhtikuun alkuun. Viikon päästä ystäväni Arttu tulee Suomesta tänne, ja ohjelmassa on ainakin moottoripyöräilyä, tällä kertaa toivottavasti Keralaa turvallisemmissa merkeissä.

Varkalla Beach Paradise

7.2.2011 Varkalla Beach, Kerala, Intia

Pitkä matka on kuljettu viime blogin jälkeen. Näyttää valitettavasti siltä että olen hiukan laiska kirjoittaja mutta nou kan duu.

Viime blogin lopussa saavuimme Bangaloreen. Odotukset Intian olutpääkaupunkia kohtaan olivat suuret kuivan ja lihattoman Hampin jälkeen. Niina oli netin kautta varannut hotellin. Hotelli oli hiukan tasokkaampi kuin Hampissa, paljon näytti olevan intialaisia liikemiehiä. Hinta oli kuitenkin melko kohtuullinen. Mikä parasta, hotellissa oli ilmainen wifi. Valitettavasti käytäntö hieman ontui, huonepalvelu ei pystynyt tekemään mitä tilasimme, vaan toimittivat meille mitä sattui. Kielimuuri vaikeutti asiointia. Wifi toimi välillä, mutta silloinkin tosi hitaasti. Välillä se ei toiminut lainkaan.

Suurin odotuksin lähdimme M.G.Roadille, jossa piti olla paljon ravintoloita. Emme löytäneet mukavaa paikkaa jossa saisi myös olutta. Intialaiset paikat olivat kuivia, ja länsimaisemmat paikat taas olivat aivan poskettoman kalliita. Menimme Ruby bariin, jossa söimme kanahampurilaiset ja joimme muutaman Tuborgin, jotka oli tehty Hyderabadissa, ei Intian olutpääkaupungissa.

Vierailin Tiedon toimistolla Bangaloren liepeillä, pitkä riksamatkan päässä. Yritin ensin järjestää vierailua paikan ruotsalaisen päällikön kautta mutta hän ei edes vastannut maileihin. Kuulin myöhemmin että hän oli juuri muuttanut takaisin Ruotsiin, eikä tämän vuoksi ollut ehtinyt vastaamaan. Suunitelma B käyttöön, ja yhteys assistentteihin Tampereella, joiden kautta sain Preethin yhteystiedot. Preethi on ollut Tampereella töissä ja hän järjesti vierailun. Toimisto sijaitsi valtavalla kampuksella, jossa on useita valtavia rakennuksia joissa on töissä kymmeniä tuhansia ihmisiä. Portilla oli tarkat turvatoimet ja reppukin läpivalaistiin. Kun löysin oikean rakennuksen, Innovation buildingin, ja hissin joka voi oikeaan kerrokseen, sain Tiedon respassa täyttyää vielä uudet laput ja sain Tiedon vierailijakortin edellisen, pääportilta saadun, lisäksi.

Tiedon toimisto Bangaloren IT-kolossissa

Ystävällinen vierailuemäntäni, Preethi

Preethin kanssa kävimme koko toimiston läpi, ja juttelin useiden työntekijöiden kanssa. Kaikki olivat kiinnostuneita matkastani. Toimisto näytti melko samalta kuin konttorit muullakin maailmassa. Ihmisten kuutiot olivat suunnilleen yhtä pienet kuin omassa toimistossa Turussakin. Kävimme lounaalla rakennuksen alakerrassa, jossa oli useita ravintoloita, sekä intialaisia että kansainvälisiä. Söimme paikassa joka tarjosin Preethin kotiseudun, Andhra Pradeshin ruokaa.

Kävin Bangaloren keskustan valtavassa puistossa hakemassa geokätkön. Puiston läpi kulki vilkaat autotiet, ja rauhaa ei ollut, vaan kova meteli ja tööttäys täytti puiston. Kätkö löytyi helposti kirjastorakennuksen rännistä. Tutun näköinen magneettimikro. Näitä purkkeja näkee näköjään joka puolella maailmaa.

Ostimme junaliput eteenpäin, Keralan Ernakulamiin, hotellin matkatoimistosta. Halusimme kokeilla päiväjunaa, jotta näkisimme maisemia. Juna lähti aikaisin aamulla. Jouduimme herättämään hotellin respan kaverit jotta pääsimme ulos. Apupoika nukkui lattialla ja heräsi helpommin, muttei pystynyt hoitamaan check outia. Päällikkö olikin sikeämpiuninen eikä näyttänyt kovin iloiselta jouduttuaan heräämään. Saimme kuitenkin oikean kokoisen laskun ja meidät päästettiin ulos hotellin sivuovesta. Yritimme herättää riksassaan nukkuvaa riksakuskia, mutta kuultuaan että olemme menossa lähellä sijaitsevalle rautatieasemalle, hän ei viitsinytkään herätä. Matka lähelle oli liian halpa. Lopulta saimme pysäytettyä riksan ajosta ja maksoimme kolminkertaisen hinnan valinnan varaa ei ollut.

Asemalla löysimme junan helposti. Ovet olivat auki mutta juna oli pimeä. Pikku hiljaa matkustajia alkoi valua paikalle ja jopa valot sytytettiin. Juna lähti melko ajallaan liikkeelle. Meillä oli ilmastoimaton seater vaunu, istuimet olivat aina kaksi vastatusten ja kolme paikkaa kummallakin puolella junaa. Penkit olivat kovat ja selkänojat pystyssä. Juna oli lähtiessään puolillaan ja täyttyi pikku hiljaa. Jollakin asemalla jäi pois paljon ihmisiä, ja jossakin tuli taas enemmän matkustajia kyytiin. Koko ajan käytävällä kulkivat edes takaisin myyjät. Jotku myivät ruokaa tai teetä tai muita juomia. Jotkut lasten kirjoja tai koulukirjoja. Muutama kerjäläinenkin koitti onneaan. Kun lopulta yli 10 tunnin matkan jälkeen saavuimme perille, tiesimme matkustaneemme. Seuraava junamatka yöllä sleeperissa, Kiitos! Tai lentokoneella.

Junamatkailua

 

Ernakulamissa meillä oli hotelli varattuna. Biju's tourist house vaikutti ensin melko siistiltä mutta myöhemmin huomasimme että paikassa oli paha kosteusongelma ja huone haisi kostealle aina kun tulimme paikalle. Kylpyhuoneessa oleva pystysuora tuuletuskuilu lorisi vettä jatkuvasti. Sähkökatkoja oli useita joka päivä.

Olimme mantereen puolella Ernakulamissa. Lauttamatkan (tai sillan) päässä saarella on Cochin kaupunki, joka on kaunis ja viihtyisä siirtomaa-ajan kaupunki. Teimme matkan Cochiin ja mietimme sinne majoittumista, mutta päätimme lopulta pysyä Ernakulamissa, jossa kaikki liikenneyhteydet olivat. Cochissa oli muuten kivoja ravintoloita mutta olutta niistäkään ei saanut.

Cochi

Lounas cochissa

Englannissa asuva, Keralasta kotoisin oleva Enfield-tuttu, Jaimon järjesti minulle moottoripyörän lainaksi. Lähdin bussilla 80 km päähän Palan kaupunkiin hakemaan sitä.Perillä tapasin Palan Enfield kerholaisia, joilta sain pyörän. Ajoin takaisin Ernakulamiin. Pyörä on 350 kuutioinen ja näyttää vanhalta mutta uudelleen rakennetulta. En ole tästä varma, sillä papereita en saanut mukaan. Pyörä toimii kuitenkin melko hyvin, kunhan sen saa ensin käyntiin. Aluksi käynnistys oli tosi hankalaa mutta myöhemmin kun oppi sen metkut, on käynnistys ollut helppoa. Kaikki Enfieldit tuntuvat olevan yksilöitä. Myös pyörän kytkin tuntuu olevan lopussa. Se täytynee korjata ennen matkaa vuorille Palan kerhon kanssa. Myös etujarru kaipaisi säätöä ja ehkä uusia jarrupaloja.

Poliisibullet Palan poliisiasemalla

Paikallinen Enfield-korjaamo

Pyöränhakureissua seuraavana päivänä Minimme järjestetylle retkelle. Lähdimme aikaisin aamulla kun autokuljettaja tuli meitä hotellilta hakemaan. Luulin että matkustaisimme pikkubussilla jossa on muitakin, mutta meillä olikin oma auto ja mukava vanhempim herrasmies kuljettajana. Ensin suuntasimme joelle, jonne tuli pian läheisestä tallista norsuja hoitajineen. Syötimme niille kuljettajan hankkimia banaaneja. Sen jälkeen norsut menivät polkua pitkin jokeen. Joessa hoitajat yrittivät saada norsut veteen makaamaan mutta norsut olivat ensin vastahakoisia. Olikohan vesi niiden mielestä liian kylmää. Huuto ja kepillä näpäyttely auttoivat ja norsut menivät kyljelleen. Tämän jälkeen autoimme hoitajia ja rapsutimme norsujen paksua nahkaa puhtaaksi kookospähkinän kuoren kappaleilla. Norsut selvästi nauttivat tästä. Paikalle saapui paljon muitakin turisteja mutta me olimme ainot jotka uskalsivat norsujen kanssa jokeen.

Norsupyykkiä

 

Joelta jatkoimme Backwatersille. Keralassa on ainutlaatuinen järvien, jokien ja kanavien verkosto, jota voi purjehtia veneillä ja laivoilla ja jossa kasvatetaan kaloja ja rapuja ja jonka liepeillä viljellään riisiä. Astuimme kanoottiin ja aloimme matkan kanoottimiehen sauvoessa meitä eteenpäin. Matka oli tosi kiva, näimme paljon lintuja ja välillä menimme kanavan varressa olevien kylien läpi. Kanoottimatka kesti kolme tuntia jonka kuluessa ehdimme ottaa kuumuuden ja aikaisen heräämisen väsyttäminä myös päiväunet. Kun saavuimme takaisin lähtöpaikkaan söimme Keralalaisen herkullisen kala-aterian. Ehdimme jo toivoa että rannassa olisi sauna josta olisi kiva uida mutta ison vesikäärmeen näkeminen sai meidät toisiin ajatuksiin.

Kerala backwaters

Ernakulamin kuuman ja kuivan kaupungin jälkeen halusimme rannalle. Varkalla tuntui sopivalta rantakohteelta ja lähdimme matkaan. Niina matkusti junalla ja minä Enfieldillä.Matkaa oli alle 200 km mutta matkanteko kummallakin kulkutavalla oli hidasta. Niina joutui vaihtamaan junaa välillä ja odottamaan vaihtoa. Minä ajelin rauhassa NH47:ää pitkin etelään. Tie oli kapea ja ruuhkainen ja normaaliin intyialaiseen tapaan autot ohittivat toisiaan vastaantulijoista välittämättä, joten jatkuvasti sai olla valppaana ja valmiina väistämään. Kiire kannattaa unohtaa tien päälle lähtiessä. Valitettavasti intialaisille tämä on mahdoton ajatus ja jatkuvasti yritetään ohittaa, oli siihen paikkaa tai ei. Usein autot yrittävät lähteä useita kertoja ohittamaan ja sitten palaavat takaisin vastaan tulevien autojen takia. Tätä hermostunutta nykimistä ja tööttäily jatkuu kunnes lopulta tulee riittävä väli ja auto pääsee ohi. Sitten muutaman sekunnin päästä ollaankin seuraavan auton takapuskurissa kiinni ja sama meno jatkuu. Stressavaa muille ja varmaan kuljettajalle itselleenkin. Jonossa ajessakin jotkut tööttäilevät jatkuvasti vaikka on selvää ettei ohituspaikkaa ole, eikä kukaan varmasti väistä.

Saavuin Varkallan juuri kun pimeä laskeutui. Tämä oli huono juttu sillä pimeässä kylttejä oli vaikea nähdä ja hotellin etsiminen oli vaikeaa. Pikku hotellimme lähellä on isompi hyvin tunnettu hotelli, jonka luokse kysyin neuvoa varmaan yli kymmeneltä ohikulkijalta. Osa neuvoi aivan minne sattui ja todettuani ettei paikka ole sivukadun varressa, jouduin palaamaan päätielle ja jatkamaan eteenpäin. Lopulta paikka löytyi ja sain huoneen ja kylmä oluen.

Varkalla on turisteille tehty pikkukaupunki jossa on paljon kivoja ravintoloita jyrkän rantakallion yläpuolella. Hiekkarannalle laskeutuvat jyrkät portaat. Aiomme olla täällä viikon, täältä jatkan pyörällä Palaan josta jatkan Palan kerhon ja Jaimonin kautta vuorille. Sitten onkin aika palauttaa pyörä ja palata Goalle jonne Niinan perhekin tulee.

Matka jatkuu

29.1.2011 Bengaluru, India

Pitkä aika on kulunut viime blogista, mutta täytyyhän sitä välillä kokea niita asioita joista sitten kirjoittaa.

Vietimme Goalla leppoisia päiviä. Kaikki oli niin mukavaa ja helppoa Don Pedro's hotellissa. Välillä rannalle ja beach shackiin nauttimaan ruoasta ja juomista ja auringosta. Sekä internetistä. Nettitikkumme toimi vain rannalla ja vain Niinan koneessa, ei minun Ubuntu-koneessani.

Sitten taas takaisin hotellille ja illan istumista pihan ravintolassa. Television katselua screeniltä, jalkapalloa, krikettiä, elokuvia...
Ja herkullista ruokaa. Seuraavana aamuna Warner toi laskun edellisestä illasta, josta saattoi päätellä miten hauskaa oli ollut.

Seurassamme oli Bob, vanhempi herrasmies Lontoosta, joka asuu pitkään Goalla, ja joka kerta samassa paikassa. Hän nauttii Utordan rauhasta eikä kaipaa hälinää. Lisäksi meitä viihdytti Warnerin eläintarha, joka kasvaa aina kun lähistöltä löytyy esim hylättyjä kissanpoikia, kuten todistimme. Siivooja Jessie on vihainen aina kun eläimiä tulee lisää. Koiranpentu Gilbert halusi viettää illat Bobin sylissä. Kilpulle (= Gilbert) lähetämme myöhemmin Suomesta kirppupannan.

Minä lähdin käymään läheisessä kaupungissa, Margaossa, jalkapallo-ottelussa. Intian liigan ottelussa olivat vastakkain Goan joukkue 'Churchill Brothers' ja 'Air India' Bombaystä. Churchill on yksi Goan kolmesta joukkueesta ja oli ainakin tuolloin liigassa toisena. Goan joukkueet pärjäävät hyvin, jalkapallo on todella suosittua Goalla. Lieneekö perua portugalilaisilta siirtomaaisänniltä? Stadion on suuri, katsojia mahtuu 27000. Arki-iltaista jalkapallo-ottelua oli tullut paikalle seuraamaan n. 5000 henkeä. Krikettiotteluissa stadion on viimeistä paikkaa myöten täynnä. Liput ottelun parhaimpaan katsomon osaan maksoivat 40 rupiaa, eli alle 70 eurosenttiä.


N. 10-12 vuotiaat pojat hoitivat virvokkeiden myynnin ja kulkivat jatkuvasti raskaiden laatokoidensa kanssa huutaen myyntiartikkelinsa nimeä, 'Wodö, wodö!' 'Samosa, samosa!' 'Sodi, sodi!'. Viimeisin oli 'soft drinks'.

Viimein peli alkoi. Churchill ei ollut saanut vielä pelilupaa uusille vahvistuksilleen, brassille ja austraalialaiselle. Peli kuitenkin kulki Churchillin komennossa. Vaarallisia tilanteita ei juuri saatu aikaan ensimmäisellä puoliajalla. Ainoastaan kevyitä roiskaisuja maalille kaukaa, jotka maalivahtien oli helppo poimia. Pelin taso oli selvästi matalampi kuin suomen veikkausliigan.

Toisella puoliajalla Churchill sai aikaiseksi nopeasti pari maalia. Peli oli selvästi sähäkämpää kuin ensimmäisellä puoliajalla. Vielä kolmas maali. Ja onneksi Myös Air India sai kavennusmaalin aikaiseksi, heillä kun ei tuolloin ollut vielä yhtään voittoa liigassa. Pelin erikoisuus oli  pilkulta annettu vapaapotku. Tuomarin valvonnassa asetettiin huolellisesti muuri lähes maaliviivalle. Potku meni ohi maalin.

Peli päättyi odotetusti kotijoukkueen voittoon, eikä aiheuttanut suuria tunnekuohuja pelaajien eikä kannattajien keskuudessa.

Kävimme Niinan kanssa Calangutessa. Aiemmilla pakettimatkoilla Goalla olen asunut juuri Pohjois-Goan ruuhkaisilla rannoilla, Calangutessa ja Candolimissa. Nopeasti olimme varmoja asiasta, Utordan rauha, sosegad, on meidän juttumme. Kävimme vielä syömässä edellisiltä matkoiltani tutun ystäväni, Krishnan ravintolassa. Krishna oli kuitenkin valitettavasti vapaalla eikä pääsyt tulemaan paikalle. Lupasin tulla myöhemmin uudestaan käymään. Sen teenkin mielelläni, sillä tuolla syömäni pihvi oli matkan tähän asti paras.

Krishna on alunperin Colkatalainen keittiömestari, johon tutustuin ensimmäisellä Goan matkallani, kun hän oli keittiömestarina hotellin läheisessä ravintolassa. Toisella kerralla tuo ravintola oli suljettu mutta törmäsimme häneen vahingossa Mapusan markkinoilla ja kuulimme että hänellä on oma ravintola Calangutessa, Royal Relish. Paikka on tasokas mutta silti keskihintainen ravintola, jossa on laaja lista, sekä intialaista että kansainvälistä ruokaa. Jos välillä haluaa saada kunnon pihvin, suosittelen.

Goalta lähdimme eteenpäin kohti Hampin pyhää kaupunkia yöbussilla. De luxe Volvo AC sleeper bussissa yön piti olla mainosten mukaan nukkumisen juhlaa. Valitettavasti väsynyt ilmajousitus oli Intian teiden päällä voimaton ja bussi heilui ja vaappui ja nukkumin ahtaassa nukkumaosastossa oli vaikeaa. Heti kun sai unen päästä kiinni, kuljettaja soittikin mahtitorviaan jollekin hitaammalle tienkäyttäjälle ja varmaan kaikki matkustajat olivat taas hereillä.

Bussi oli jaettu kahden hengen nukkumaosastoihin, joita oli kahdessa tasossa. Kun vihdoin pääsimme oikeaan bussiin, ei paikoissa ollut numeroita, vaikka lipuissa paikkojen numerot olivatkin. Saimme kassamatkustajilta ohjeet ottaa minkä tahansa vapaan looshin. Keskellä yötä, jostakin puolimatkan pikkukylästä kyytiin tuli ilmeisesti venäläinen pariskunta joka vaati omia numeroituja paikkojaan. Kun numerointi oli henkilökunnalle tuntematon käsite, he ilmeisesti osoittivat vain jotakin paikkaa, joka sattui olemaan meidän paikkamme. Kaveri tuli sanomaan että 'häipykää, tämä on minun paikkani'. Kysyin häneltä 'missä on paikkanumerot' mutta se ei häntä haitannut. Hän alkoi mylviä, niin että varmasti koko bussi heräsi. Kun nousin seisomaan ja hän oli 15 senttiä lyhyempi, hän olikin sitä mieltä että hänelle ehdotetut vapaat paikat olivatkin ihan ok.

Aamulla saavuimme Hampiin. Hampi on hindujen historiallinen kaupunki, Intian muinainen pääkaupunki.Hampi sijaitsee hurjissa vulkaanisissa maisempissa. Upeita isoja kiviä ja kallioita on joka puolella. Monet kivet muistuttavat suomalaisia siirtolohkareita, mutta ovat muodoiltaan pyöreämpiä. Ne eivät ole jääkauden tuotoksia vaan vulkaanisen toiminnan tuotoksia.

Bussiasemalla riksakuskit kävivät bussita kömpivien vastaheränneiden kimppuun hirveällä  draivilla. Intiassa aina uudelle paikkakunnalle, varsinkin turistipaikkakunnalle tullessa riksat yrittävät saada turistit narrattua suosittelemaansa hotellin, josta he itse saavat hyvän palkkion. Otimme takavasemmalta kuskin, Smilen, joka ei ollut liian päälekäyvä, ja hotelliin menon lisäksi otimme häneltä loputkin vierailun riksapalvelut.

Hampissa oli iso festivaali alkamassa, ensin Intian kansallispäivä ja sitten perään hindulainen festivaali. Väkeä ympäri Karnatakaa sekä kauempaakin Intiasta saapui jatkuvasti paikalle. Festivaaliin kuului isompia konsertteja sekä moenlaisia kulkueita ja paraateja. Norsuja paikalle oli kuulemma tulossa paljon Keralasta asti. Näimme norsukulkueen , jossa oli n. 6 norsua sekä paljon rummuttajia sekä tanssijoita hurjissa maskeissaan.

Ensimmäisenä päivänä Smile vei meidät Hampi-kierrokselle, jossa kävimme läpi kaikki tärkeimmät temppelit ja luonnonnähtävyydet. Saimme itse mahdutettua mukaan myös yhden geokätkön (jossa bonuksena FTF). Välillä kävimme lounaalla vesiputouksen lähellä olevassa mukavassa ravintolassa mutta koska oli kuiva aika ja putous ei ollut parhaimmillaan päätimme olla patikoimatta loppumatkan putoukselle. Varsinkin kun Goalla on isompi putous jonne aiomme vielä mennä kun Niinan perhe tulee paikalle. Päivä huipentui nousulla apinatemppelin vuorelle jossa syötimme apinoita. Ne tulivat hakemaan linssejä suoraan kämmeneltä. Jotkut ujon varovasti ja toiset röyhkeästi kahmaisten. Auringonlasku vuorelta oli upea.

Hampi on hindujen pyhä kaupunki, joten siellä ei saa liharuokia eikä myydä alkoholia. Kuumassa kuivassa kivierämaassa iso, huurteinen Kingfisher olisi ollut enemmän kuin paikallan. Sen sijan joka paikasta sai todella hyviä tuoreita mehuja, joita sitten nautimmekin joka paikassa.

Meidän suosikkipaikaksemme tuli hotellin viereinen tiibetiläinen ravintola, jonka tarjoilijan kanssa ystävystyimme. Huomasin että hän yritti ratkoa rubikinkuutiota, joka sattuu olemaan minunkin harrastukseni. Sopivasti mukana repussa oli oma 5x5x5 kuutio, jonka ratkaisemisella sain huomattavaa respectiä. Yritin opettaa Rockeylle kuution ratkaisemista, jossa hän hieman edistyikin, vaikka valmiiseen kuutioon on vielä matkaa. Enpä olisi uskonut että joudun guruksi hindujen pyhässä kaupungissa.

Teetimme myös vaatteita Hampissa. Kumpikin halusimme löysät Ali Baba housut. Ne ovat oiva vaate Intiassa, vaikkemme olekaan nähneet paikallisten käyttävän vastaavia. Turistien kuuluukin olla kummallisia.

Auringossa

16.1.2011 Utorda, Goa, Intia

Tänään on ollut mukava päivä. Aamupäivällä ystävämme, hotellin 'General Manager' kuten häntä kutsumme, Werner, vei meidät Varnan kylään. Siellä menimme putoukselle jonka lammikossa on pieniä kaloja jotka tulevat näykkimään jaloista kuollutta ihoa. Goalainen jalkahoito. Paikka oli mukavan viileä ja rauhallinen. Paluumatkalla kävimme varnan kylässä paikallisessa baarissa, jossa ei usein turisteja näy. Maistoimme paikallisia feni-pohjaisia viinoja, jotka oli maustettu eri tavoin. Feni on kookoksesta tai Cashew-pähkinöistä tehtyä paikallista pontikkaa. Inkivääri-feni, ale, oli tosi hyvää tonicin kanssa. Juoma sai uuden nimen, GGT, ginger tonic. Pullot päätyivät myös mukaamme.

Hotellissa nautimme lounasta. Keittiön pojat ovat Koillis-Intiasta, Arunachal Pradeshin ja Assamin osavaltioista. Pyysimme heitä tekemään heidän paikallista ruokaansa. Saimme makoisaa kanacurryä, Ehkä hiukan mausteisempaa kun etelämpänä. Illalla varmaan tulemme taas rannalle ja maistelemme tandooria. Tandoori on tymnnyriin rakennettu paikallinen grilli. Tandoori ruoat ovat tosi herkullisia. Sain joka GM:ltämme ohjeet tandooriuunin rakentamiseen, ehkäpä vielä Suomessakin nautimme joskus tandoorista.

Ruuan jälkeen tulimme rannalle, sillä nettitikkumme toimii vain täällä, hotellin pihalla se on täysin kuollut. Jatkossa täytyy varmaan hotellit valita netin toimimisen mukaan. Lisäksi minun täytyy selvittää miten saan tikun toimimaan omassa läppärissäni, jossa on Ubuntu käyttöjärjestelmä. Nyt se toimii vain Niinan Windows läppärissä.

Vietämme varmaan Goalla vielä viikon, ennen kuin jatkamme eteenpäin. Suunnitelmissa on matkustaa ensin junalla Karnatakaan, naapuriosavaltioon. Siellä menemme ensin Hampin pyhään kaupunkiin jossa on paljon hienoja raunioita. Sitten jatkamme Bengaluruun, eli Bangaloreen. Siellä on työpaikkani Tiedon toimisto. Toivon että voisimme vierailla siellä. Karnatakan jälkeen matkustamme etelämmäs, Keralaan Champiin ja Trivandrumiin. Kaikki tapaamani Keralassa vierailleet ovat kehuneet paikkaa mahtavaksi.

Pitkästä aikaa

15.1.2011 Utarda, Goa, Intia

Pitkästä aikaa taas netissä. Olemme ystäväni Niinan kanssa yrittäneet ensin löytää mukavaa nettikahvilaa, sitten edes nettikahvila. Kun tämä ei onnistunut, etsimme nettitikkua, jolla pääsisimme nettiin. Ostimme Tatan tikun mutta emme saaneet sitä toimimaan, aktivointi ei oonistunut. Tänään yritimme vielä kerran rannalla, jolloin se yllättäen toimikin. Näyttä siltä että tikku toimii rannalla mutta ei hotellissamme. Nyt olemme rannan beach shack baarissa iltasurffauksella. Ei uskoisi että nettiin pääsy voi turistighetto Goassa olla näin hankalaa. Laitan tähän nyt alkuviikosta kirjoittamani blogitekstin. Tämän jälkeen lupaan säännöllisempää päivitystä.

11.1.2011 Goa, Intia

Täälläollaan, lämpimässä, vihdoinkin. Kahden tunnin lento koleasta Delhistä lämpimään aurinkoiseen Goaan IndiGo halpalentoyhtiöllä. Saapuessa ei ollut muuta tietoa määränpäästä täällä Goalla kuin ettähalusin välttää pahimpia turistipaikkoja, Galangutea, Anjunaa, Bagaa yms. Lisäksi halusin suht lähelle lentokenttää, sillä ystäväni Niina tulee huomenna Suomesta tänne ja haluan ettähänet on helppo hakea kentältä. Niinpä päädyin Keski-Goalle, Utordan kylään, Colvasta hieman pohjoiseen.

Hotelli on pieni, muutaman huoneen talo, Don Pedro's. Matkaa rannalle on n. 500 m. Rannan lähelläon isompi hotelli joka tuntuu olevan täynnä venäläisiä seuramatkalaisia. Ranta kuhisi venäläisiä. Minun hotellini on muuten mukava mutta pihan ravintolassa tuntuu olevan vain yksi levy, joka soi lähes taukoamatta (juuri nyt on onneksi televisio päällä niin ei tule musiikkia). Eilen illalla levy pauhasi, ja sama meno jatkui heti aamusta. Piti mennä muualle aamiaiselle musiikin takia. Levy on jonkin paikallisen (vai nepalilaisen) poikabändin melankoolista, valittavaa poprockia. Aivan sietämätöntä. Toinen riesa tuntuu olevan hyttyset näin illalla. Henkilökuntaa polttaa nuotiota ettäsavu karkottaisi hyttyset.

Tarkoitus on olla täällä muutama päivä ja sitten jatkaa etelään päin Palolemille. Myöhemmin ehkä matkustamme kauemmas, Keralaan asti. Ainakin täytyy löytää halvempi hotelli kuin tämä. Täällä huone maksaa 1500 rupiaa, eli 25 euroa. Luulen että maksan ylihintaa sillä otin huoneen lentokentän hotelli varauspalvelusta.

Yritän hankkia jonkun mokkulan ettäsaan läppärini nettiin. Täälläei tunnu hotelleissa ilmaista Wlania olevan kuten Delhissäja monessa muussa isommassa kaupungissa. Täytyy tutkia tarjontaa ja varmistaa ettälaite/kortti toimii koneessani Linuxissa.

Delhissä oli tosi kylmä, päivälläkin alle 10 astetta, ja tuntui koko ajan kylmenevän. Hengitys höyrysi. Ihmiset polttivat nuotioita aivan keskustassakin ja lämmittelivät niiden äärellä. Hotellihuoneessa ei tietenkään ollut lämmitystä joten siellä oli hyytävän kylmä. Melkein aina sisällä ollessani olin peiton alla.

Viimeisenä iltana sain vielä vatsataudin, joka teki lentomatkasta ikävän. Eilen en paljon syönyt vaan juoksin sen sijan vessassa. Tänään vatsa on onneksi kunnossa.

Mutta kerrotaanpas nyt paluumatkasta Enfieldillä Katmandusta Delhiin.

2.1.2011 Katmandu, Nepal

Pääsin lähtemään paljon myöhemmin kun olin suunnitellut. Tilaamani kangasmerkit eivät tulleet ajoissa ja pyykkejäkin sai odottaa kauan. Tiesin etten pääse kauas ensimmäisenä ajopäivänä. Kaupungista ulos löytäminen oli sekin hankalaa. Kartasta ei selvinnyt mitkäovat pääreittejä. Lisäksi tie jota olin tullut, joka näkyi jälkenä gepsissäni, ja jota ajattelin lähteä palaamaan toiseen suuntaan, olikin yksisuuntainen. Lisäksi piti löytää heti huoltoasema ja tankata pyörä.

Hortoilin pohjoiseen, kunnes löysin huoltoaseman ja sen läheltä lähti kehätie, jota pitkin pääsin Katmandusta ulos lähtevälle tielle. Tie on aluksi sama jota pitkin saavuin Katmanduun. Se on ainoa tie Pois Katmandusta Intiaan ja etelä/länsi-Nepaliin, joten tielläon tosi raskas kuorma-autoliikenne. Autot puskevat hitaasti vuorenrinnettä ylös ja samalla päästävät paksun savupilven taakseen. Onneksi en kauaa seurannut tätä tietävaan erkanin siltä vanhalle tielle, jota pitkin ennen kuljettiin Intiaan. Tämätie kulkee paljon korkeammalla, siksi kuorma-autot välttävät sitä. Muuten tie oli yllätyksekseni jopa paremmassa kunnossa kuin päätie. Liikennekin oli melko vähäistä, lähinnä moottoripyöriä, ajoittainen henkilöauto ja muutama kuorma-auto.

Tien varrella oli muutama isompi kyläja paljon parin talon pikkukyliä. Ennenkuin pimeä tuli, etsin Palung nimisestä kylästä pienen hotellin. Siellä oltiin ihmeissään länsimaisesta turistista. Kylän kauppias osasi hiukan englantia ja juttelimme illalla pitkään.

3.1.2011 Palung, Nepal

Aamulla pyörä oli jäässä. Pyörän päälle laskeutunut kaste oli jäätynyt, vuoristossa kun oltiin. Työsin pyörän talon takaa aurinkoon jolloin se suli nopeasti. Kylä oli laaksossa jonne olin illalla laskeutunut ja nyt lähdin kiipeamään vielä korkeammalle kuin eilen. Korkeimmalla kohdalla, gepsin mukaan 2475 m, oli Damanin kylä, jossa oli oikeita turistihotelleja. Onneksi en jatkanut illalla tänne silläolisi pimeässä missannut todella hienot maisemat. Damanissa oli jopa matala näkötorni. Täältä näkyi pohjoisessa komeat lumihuippuiset vuoret. Vasemmalla Dhaulagiri, sitten Annapurnan massiivi (jonka kiersin vaelluksella 1993) ja oikealla, hieman kauempana itse mahtava Sagarmatha, Mount Everest. Tämän jälkeen Tie alkoikin laskeutua loputtomalta tuntuvia neulansilmäkaarteita kohti tasaista Etelä-Nepalia ja Intiaa. Ilma oli aurinkoinen ja lämmin. Odotin että pian ollaan Intian tasangoilla ja saan nauttia lämmöstä.

Vielä ennen rajaa piti ajaa n. 200 km länteen sillä halusin ylittää rajan paremmalla ylityspaikalla ja myös Intian puoleinen jatko olisi siellä helpompi. Pääsin pimeän jo tultua rajalle ja ylitin sen. Nepalin puolella ei ollut sen kummempia vaikeuksia, piti vaan moneen kertaan selvittää ensin immigrationissa, sitten tullissa mistä ja millä olen tulossa ja missä toimistoissa rajalla olen jo käynyt. Eri henkilöillä tuntui olevan eri käsitys siitä missä järjestykseesä toimistot pitää kiertää. Saatoinko tosiaan olla ensimmäinen turisti joka rajan ylittää, luulisi että he jo tietävät asiat.

Intian puolella tulikin sitten shokki. Rajavartija vei minut aseman päällikön pöydän luo ja päällikkö kertoi minulle että 'on ongelma'. Matkustan Multiple entry turistiviisumilla. Jos sen kanssa menee ulos maasta, täytyy odottaa 2 kuukautta ennenkuin voi tulla maahan takaisin. Tästävoi poiketa luvalla jonka saisin lähetystöstä Katmandusta! En pääsisi takaisin Nepaliin, koska viisumini on loppumassa enkä saisi sinnekään uutta ennen määräaikaa.

Onneksi kekseliäs päällikkö löysi kätevän ratkaisun, pitäisi antaa 1000 rupian 'deposit' joka vastaa luvan hintaa, sen jälkeen voisin saada passiin leiman eikä olisi ongelmia. Seteli katosi nopeasti pöytälaatikkon ja leima lyötiin passiin. Kuittia en tietenkään saanut. Toivon että tämä ei aiheuta ongelmia maasta poistuessa. Ehkä silloinkin pitäämaksaa 'deposit'

Otin hotellin heti rajan Intian puolelta, oli jo myöhä. Tämä oli melko huono valinta, sillä hotelli oli melko kurja, ravintola oli suljettu "gas problem" ja liikenne ulkopuolella oli kova koko yön.

4.1.2011 Sunauli, Intia

Aamulla oli melko kylmäja kova sumu. Jouduin ajamaan n. 70 km todella varovasti ja hitaasti. Sitten onneksi alkoi ilma lämpenemään ja sumu hälveni. Ajoin Gorakhpurin kaupunkiin, josta yritin saada junalippua itselleni ja pyörälleni Agraan. Tämä ei kuitenkaan onnistunut sillä olisi pitänyt odottaa monta päivää. Päätin lähteä ajamaan kohti Agraa ja Delhiä.

Tie oli moottoritietä, enimmäkseen valmista, välillä rakenteilla olevaa jolloin samaa ajorataa ajoi autoja kumpaankin suuntaan. Mitään varoituskylttejä ei tietenkään ollut joten tarkkana sai olla. Liittymiä ei ole vaan kylien ja kaupunkien kohdalla on vain aukkoja keskikorokkeessa. Näiden luona saataa autoja tulla väärään suuntaan vastaan tai kääntyvä kuorma-auto tukkia koko moottoritien.

Moottoriteitä rakentaessa näyttää Intiassa olevan raaka meininki, jos talo on rakennustöiden tiellä, se puretaan joko kokonaan pois tai ainakin sen etuosa. Tietyömaakylissä näki paljon taloja joista oli etummainen huone purettu pois ja tiilet nätisti pinossa vieressä. Usein kylän kohdalla valmis tie kulkee siltaa pitkin kylän läpi. Täällä ei valituksia käsitellätai liito-oravien pesiätutkita.

Illaksi pääsin Locknowin kaupunkiin jossa otin ensimmäisen kunnollisen näköisen hotellin. Illalla oli tosi kylmäja hotellin henkilökunta oli tehnyt aulaan hiilinuotioita grillin näköisiin rautakulhoihin. Olisipa ollut makkarapaketti mukana.

5.1.2011 Lucknow, Intia

Aamulla oli taas kova sumu. Odottelin jonkin aikaa jos se hälvenisi mutta kun niin ei tapahtunut, päätin jatkaa matkaa sumussa. Onneksi näkyvyys oli parempi kuin aikaisempana aamuna. Lucknow oliki yllättävän moderni ja hieno kaupunki. Vatavat uudet tiet ja liikenneympyrät veivät ulos kaupungista. Valitettavasti (täälläkään) kunnon kylttejä ei ollut. Lucknow on tärkeä opiskelukaupunki ja yliopistoja ja kouluja on paljon.

Matkaa Agraan oli taas n. 400 km, tällä kertaa kokonaan valmista tietä. Silti saa olla tarkkana. Kylien kohdalla autoja kulkee väärään suuntaan. Hitaat riksat ja vankkurit kulkevat (vasemman ajotien) vasenta laitaa, kuorma autot taas oikeaa laitaa. Näiden välilläsaa sitten pujotella. Pahinta on kuitenkin henkilöautot, ja varsinkin maasturit. Niiden kuljettajat pitävät itseään teiden kuninkaina, joita kaikki muut saavat väistää, ja tunkevat ohi, oli paikka tai ei ja vaikka nopeus olisi sama. Moottoritiet ovat maksullisia mutta onneksi maksu ei koske moottoripyöriä.

Illalla pääsin Agraan, taas hiukan pimeän jälkeen. Periaatteenani on välttää pimeällä ajoa, mutta toisinaan siitä on hiukan luistettava. Sumu ei haihtunut koko päivänä ja ilmakin oli melko kylmä. Onneksi kunnollinen hotelli löytyi helposti. Hinnaston mukainen hinta oli kova mutta ilmeisesti huonon sesongin vuoksi huoneen sai 60% alennuksella. Tämä etu tosin kapeni kun erehdyin tilaamaan ruokaa ja viiniä kiskurihintaisesta huonepalvelusta. Olin liian uupunut lähtemään kaupungille ravintolaa etsimään.

6.1.2011 Agra, Intia

Tänään olisi lyhyempia ajomatka, Delhiin vain 200 km. Tosin tiesin että liikenne Delhin päässä olisi paha. Ennen lähtöä kävin katsomassa Taj Mahalia ja hakemassa sen pihalta geokätkön. Olen viimeksi käynyt Tajssa 1992 ja nyt vierailu oli melko erilainen. Ihmisiäoli paljon enemmän. Sisälle piti mennä metallinilmaisimien läpi ja lipun hinta oli noussut huomattavasti. Todella ärsyttävää että intialaiset maksavat 20 rupiaa ja ulkomaalaiset 750 rupiaa. Mielestäni ero on kohtuuton. Suuri osa intialaisista turisteista näytti melko varakkailta. Rakennus oli yhä hieno, sumun verhoamanakin. Geokätkö löytyi melko helposti puun kolosta pihan puistosta, mutta sen lähellä työskentelevät puutarhurit aiheuttivat päänvaivaa. Lopulta sain hämättyä valokuvaamalla ja tutkimalla puita.

Taj Mahalin puistossa tapasin Delhistä tutun ranskalisen nuoren pariskunnan. Intiakin on niin pieni maa että siellä voi yllättäin törmätä vanhoihin tuttuihin missä tahansa kaupungissa. Ennen lähtöäni kävimme vielä yhdessä lounaalla. Tuli syötyä turhan paljon, yleensä olen ennen ajoa syönyt vain hyvin kevyesti.

Ajomatka Delhiin sujui tutuissa merkeissä. Tie oli hyvä. Delhiä lähestyessä alkoi kovat ruuhkat. Välillä liikenne seisoi pitkiä aikoja paikallaan.
Delhissä alkoi maksullinen parempi moottoritie, mutta valitettavasti se oli kielletty moottoripyörilä. Jouduin matelemaan sillalla kulkevan mottoritien alla kulkevaa service-roadia. Onneksi kaupungin sisällä liikenne taas sujui paremmin ja lisäksi minulla oli tutun hotellini sijainti tallennettuna gepsiin. Pysäköin pyörän kujalle hotellin eteen ja kirjauduin sisälle. hotelliin oli tulossa iso korealainen seurue mutta onneksi yksi huone oli vapaana. Sain oman tutun huoneeni josta lähdin matkaan 3 viikkoa aikaisemmin.

Mitä jäi mieleen matkasta?
Juuri sellainen seikkailu jonka halusin tehdä. Hienoa käydätaas Nepalissa. Nepalin vuoristotiet olivat upeat. Yksin ajaminen oli yksinäistä puuhaa, enääen uudestaan lähtisi näin pitkälle matkalle yksin. Pokharassa sain paljon uusia ystäviä ja sieltä tuntui vaikealta lähteä taas yksin tien päälle. Myös siirtymät Intiassa olivat puuduttavan pitkiä, ehkä ensi kerralla maksimoisin hienot ajokokemukset ja jättäisin pitkät siirtymät väliin. Olenkin ajatellut että Himachal Pradeshin osavaltio Pohjois-Intiassa olisi hyväkohde. Halukkaita mukaan lähtijöitä?

Enfield Bullet Machismo 500 2008 oli luotettava kumppani. Käynnistys oli helppoa. Yhtään rengasrikkoa ei tapahtunut. Ainoa ongelma oli takerteleva vaihdelaatikko, joka teki varsinkin vuoristoteillä ohittamisen mielenkiintoiseksi. Palauttaessa vuokraaja sanoi että äänen perusteella kiertokangen alalaakeri on lopussa ja pitää vaihtaa ennen seuraavaa reissua. Onneksi remontti on Intiassa halpaa touhua verrattuna Suomeen.

7.-9.1. Delhi

Seuraavana päivinä palautin pyörän, ja työkalut myöhemmin koska unohdin ne ekalla reissulla hotelliin. Muuten kiertelin Pahar Ganjin turistialuetta,  Connaught Placea ja lähialueita. Yritin hakea erästä geokätköä mutten löytänyt sitä. Odottelin lentoa lämpimään ja palelin.

P.S. Nyt täällä hotellin ulkoravintolassa soi Barry White, minunb ei tarvitsekaan kaapata stereoita ja piilottaa niitä hiekkaan.